21,

rikoin maljakon pienenä. useat lapset kai tekevät niin. muistan puhtaan kauhun kun se hajosi. ei sen olisi pitänyt olla kauhua, säikähdys tai syyllisyydentunne. mutta kauhu. ei mitään pahaa tapahtunut, ei mitään hyvääkään. ei universaalia kostoa, ei universaalia armahdusta. mutta jompaa kumpaa se kauhu olisi vaatinut. joinakin hetkinä se elää minussa vieläkin.

nyt tiedän että se maljakko ei ollut minkään arvoinen ja tuskin äiti siitä piti. äiti sai hyvän syyn hankkia uuden mieluisamman. olisi ollut reilua sanoa minullekin niin.

tulen tapaamaan sen kauhun omissa lapsissani, jonain yllättävänä hetkenä kun jotain tärkeää hajoaa. mutta mikään ei ole niin tärkeää kuin he, eivätpä unohtaisi, eivätpä.