19,

kun annat lahjan, anna tarpeeseen. kuinka se valta, se äidin valta, itkettää nytkin. kerroinko minä (jo) (en) kun hankin lapselleni kellon koulun alkajaisiksi? minulla oli tuo tytär mahassa (joka nyt nukkuu takanani), ja oli kuuma ja kävelin pitkään että löytäisin toiveen mukaisen kellon. tytär potki. hän sanoi että palaapas istumaan. enkä palannut, vaan etsin kellon. vihaan kauppakeskuksia ja etsin niistä. ja löysin.

tämän kellon minä annoin lapselleni ja hän piti siitä huolta.

ennen joulua minun äitini kysyi onko sillä lapsella kelloa, ja innokkaasti vastasin että on, minä hankin kun koulu alkoi, se on tosi hieno ja lapsi tykkää siitä kun löytyi juuri sellainen… oli lempiväri, on tärkeä, panee talteen joka ilta, ranteeseen joka aamu.

ja minkä sai lapsi paketista. sai mustan rannekellon, jossa sääriluut tikittävät sekunteja. hienossa rasiassa, jonka kannessa on jolly roger. hopeaa ja mustaa.

ja miten kävi. lapsi hylkäsi molemmat kellot. niitä löytyy sieltä täältä. hän lopetti kellon käyttämisen.

ja joku ilta minä itkin, koska kun ihmisen varpaille astuu vähäpätöisesti ja aina seikassa kerrallaan, se kohauttaa olkiaan ja antaa olla johonkin asti, koska se ei halua niuhottaa. mutta kun se alkaa itkeä varpaitaan, se itkee samalla yhtä seikkaa ja sataa muuta.

joku ilta minä itkin sitä kelloa. ostamisen turhuutta.