26,

minua häiritsee se, etten haluaisi nimittää sitä henkilöä enää äidiksi. minulle sanotaan sitä sanaa lukuisia kertoja päivittäin, minä vastaan siihen nimeen. en tarkoita, että sen pitäisi olla varattu minulle, vaan sitä

että kun lapsi sanoo sen sanan, artikuloi selvästi, kirkkaasti, lapsi sisällyttää siihen sanaan tarpeen, avunpyynnön, luottamuksen, rakkauden, ja siihen sanaan vastataan muuttamalla poissaolo läsnäoloksi, poiskatsominen suoraksi katseeksi, hiljaisuus ääneksi, joka vastaa. äiti. niin. äiti. ottaa syliin. äiti. antaa ruokaa. äiti. tekee sen tuhansia kertoja. aina.

minä en halua sanoa äidiksi poissaoloa, kylmyyttä, selkää, silmiä, jotka karttavat katsetta, ääntä joka vastaa pyyntöön kuin pyyntöön “et sää siihen kuole” -

siksi minun on nyt ymmärrettävä, että äiti on vain sana, viite tai osoitus. mutta lapselleni, tyttärelleni, se on ensimmäinen.

25,

yritin puhua joskus näistä ongelmista äidille. hän keskeytti koko ajan.

hän oli äärimmäisen oikeassa koko ajan. hän on oikeassaolemisen ekstremisti, sen lajin idealisti, hän ei koskaan tule alas norsunluutornistaan, koska sen kaatuminenkin todistaisi, että hän on ollut oikeassa koko ajan; ergo -> se ei voi kaatua.

yritin sanoa että – - -  ja hän keskeytti, koska olin aina ollut väärässä, olen aina ollut vääristymien ekspertti, olen valehdellut siitä saakka kun ensi kerran itkin nälkääni ja minua ei saanut hiljaiseksi millään

yritin vielä sanoa, koska kysymys on lopultakin minun elämästäni, äiti, minun! siitä, että minä täällä elän perheeni kanssa tavallani, sinä siellä elät myös tavallasi, ja minua ei kiinnosta se tapa, elä miten elät, ja minäkin elän suhteessa sinuun miten elän, ja välillä tapaamme, ja vaihdamme kuulumisia, ja meillä on ihan mukavaa kun on kesä ja aurinko paistaa tai kun on joulu ja sataa lunta ja järjestämme vähän mukavaa lastenlapsille yhdessä ja sitten eroamme ja soittelemme joskus ja vaihdamme kuulumisia ja sovimme kesästä ja talvesta ja vierailuista ja järjestämme vähän

mutta kuten yritin sanoa, minä elän kuten elän. minä en pukeudu yksiväriseen, koska sinä haluat. minä en käytä sitruunantuoksuista ainetta astianpesukoneessa, koska sinä haluat. minä en hanki rivitaloa, koska sinä haluat. minä en osta uusia kenkiä, koska sinä haluat. minä en säilytä astioita siinä kaapissa, jonne sinä ne laitoit. minä en anna lapselleni särkylääkettä kun sinä määräät. minä en aio antaa sinun tehdä niin, koska olen kuullut, että teet muiden ihmisten elämän hyvin vaikeaksi kun minä en anna sinun järjestää astiakaappiani miten haluat tai ostaa lapsilleni mitä krääsää haluat.

toivottavasti luet tätä. äiti?

24,

olen kuunnellut hiljaista musiikkia. olen katsonut vuoden etenemistä, näen miten joulu painaa ihmisten jaloissa. se painaa häntä, tiedän sen mutta minä haluan vain olla hyvä äiti tässä tilassa, jonka olen nyt saanut raivatuksi. seison siinä vähän surullisena, rikkinäiset saappaat jalassa, koska heitin äidin antamat saappaat pois – niistä tiukkui ilkeys joka askeleella, ei mitään kasvaisi siinä metsässä jonne minä olisin niissä saappaissa kulkenut. annan tyttäreni helistä, pienenpuhettaan.

sanoin jotain lahjoista muutama merkintä takaperin. palasin tänne, koska muistin sanoneeni jotain. olen hankkiutunut eroon monista lahjoista, joita en ole koskaan pyytänyt. en ole ottanut vastaan mitään tavaroita, joita en ole pyytänyt. en ole pyytänyt mitään. paitsi hiljaisuutta, täydellistä vaikenemista, jokaiselta, joka kuljettaa niitä viestejä tänne – kuuletteko! sinä, joka luet, älä koskaan tuo tyttärelle viestiä äidiltä, rikot sydäntä sinäkin siten.

23,

unessa minulla oli asunto. unessa äitini kuoli ja asunnostani vapautui huone. kannoimme sieltä pois sängyn, jonka valkeaan virkattuun päiväpeittoon kukaan ei ollut koskenut, nostimme seinältä peilin kuin syyllisen, avasimme verhot, sisään tuli valo; avasimme ikkunaluukun, sisään tuli ilma. lapset muuttivat huoneeseen.

vainaja? en kaivannut.

22,

joskus, aikoina joina joku kuunteli hetkittäin, sain usein ihmiset ihmettelemään, että eikö äitisi ole hullu. en ottanut tätä kovin vakavasti. mutta ehkä hän on.

mietin joskus että voisihan hän olla narsisti. se olisi minulle hyvä, saisin asian pakettiin johon se mahtuu ja voisin alkaa suhtautua siihen. mutta ei se niin mene, vaikka olisi nimi paketin päällä, kirotut lahjat valuvat sieltä ulos. äitini on pandoran lipas. dracula. lentävä hollantilainen. herra hyde. mutta kyse on ihmisestä, joka on ollut minulle aikuinen ja jolle minä olen ollut lapsi. mikä minä olen – -

katkaistaan tämä kohtaus tähän.

21,

rikoin maljakon pienenä. useat lapset kai tekevät niin. muistan puhtaan kauhun kun se hajosi. ei sen olisi pitänyt olla kauhua, säikähdys tai syyllisyydentunne. mutta kauhu. ei mitään pahaa tapahtunut, ei mitään hyvääkään. ei universaalia kostoa, ei universaalia armahdusta. mutta jompaa kumpaa se kauhu olisi vaatinut. joinakin hetkinä se elää minussa vieläkin.

nyt tiedän että se maljakko ei ollut minkään arvoinen ja tuskin äiti siitä piti. äiti sai hyvän syyn hankkia uuden mieluisamman. olisi ollut reilua sanoa minullekin niin.

tulen tapaamaan sen kauhun omissa lapsissani, jonain yllättävänä hetkenä kun jotain tärkeää hajoaa. mutta mikään ei ole niin tärkeää kuin he, eivätpä unohtaisi, eivätpä.

20,

lahjan antaja valtaa palan esinemaailmasta. en sanoisi merkitystä pieneksi, muistathan miten ihmeellisiltä tuntuivat esineet lapsena. sitä harvoin aikuinen ymmärtää.

minun äitini on ollut aina ihminen, joka liittää kiintymyksensä kalliisiin esineisiin. tyylikkäisiin. hän oli vähällä heittää pois turistiesineen, jonka toin ainoalta ulkomaanmatkaltani. se on minun ainoa turistiesineeni ja se on halpa, halpaa tekoa, ja vieras kaikkien silmille. pienikin se on mutta se sisältää rakenteen, joka piirtyy täsmällisesti ja maagisesti kuin helmivene. en odota ymmärrystä aarteelleni mutta en odota sen katoamistakaan.

siksi minä ajattelen sitä kelloa vielä. lapsen ilmeen takia. tavaroiden antaminen ei ole tärkeintä mutta tärkeää se on silloin, kun joku esine on tarpeellinen ja tulee rakkaaksi.

pelkään, että kellot katosivat molemmat, koska lapsi aisti taistelun. minun kelloni, vai sinun kellosi?

luulin, etten antanut minkään näkyä päälle.